Vesipesu sai kauniin Canaria-ryijyn värit loistamaan

Rakastan vanhojen tekstiilien kanssa touhuamista. Niiden koskettaminen tuo menneet sukupolvet lähelle lämpiminä muistoina. Ryijyn pesin meidän maalla suvun vanhassa pihapiirissä kauniina hellepäivänä.

Halusin kokeilla ryijyn pesemistä vedellä. Asiasta keskusteltiin talvella FB:n Ryijy-ryhmässä puoleen ja toiseen ja tässäkin asiassa jokainen tietysti ajattelee omalla tavallaan. Tämä päivitys on oma kokemukseni ryijyn vesipesusta.

Ostin talvella eräältä rouvalta Aappo Härkösen Canaria-ryijyn, jonka myyjän äiti oli saanut ilmeisesti 50-vuotislahjaksi vuosikymmeniä sitten. Huoneilmasta jää ryijyn pinnalle pölyä ja muuta ilmassa leijuvaa likaa. Pahoja hajuja ei ollut, ryijy oli vaan likainen.

Imuroin ryijyn rivi riviltä ylhäältä alaspäin imurin verhosuulakkeella ja vähimmällä imuteholla. Verkkotekstiilin pala vähensi vielä tehoa entisestään ja suojasi nukkia. Värinkeston testasin tummimmalla nukkalangalla, ilokseni väriä ei vuotanut.

Ryijyn kokoinen pesupaikka rakennettiin latomalla vanhoista tiilistä ja suojapeitteestä kooltaan 2 x 3 metriä.

Pesuveden pitäisi olla suunnilleen + 25 °. Kaivoveteen lisäsin padasta lorauksen kuumaa vettä. Veden paino veti muovia altaaseen päin, suojapeite olisi saanut olla jonkun verran isompi Tiiliä nosteltiin pitämään reunoja paikallaan.

Ryijy laitettiin altaaseen pelkkään veteen kostumaan nukkapuoli alaspäin 15 minuutiksi. Tässä harmaa nurja puoli on jo pesty hellästi sienellä töpöttelemällä biohajoavalla käsitiskiaineella, josta tein mietoa liuosta. Ryijyä käännettiin ja nosteltiin paksun pahviputken ympärille käärittynä. Nukkien suuntaisesti ylhäältä alaspäin, loimilankojen suojaamiseksi. Ryijy imaisee uskomattoman paljon vettä ja painaa sen mukaisesti.

Muovinen suojapeite ryijyn alla helpotti valutuspaikalle siirtymistä. Tässä mennään rinnettä ylöspäin ja vettä valui mukavasti lorottaen pitkin matkaa.

Valutuspaikkana oli klapien kuivatusritilä kuljetuslavoista, päällä myyräverkkoa ja suojapeite löysi lisäkäyttöä aurinkosuojana.

Loppukuivaus navetan vintillä puulaattojen ja myyräverkon päällä.

Pelkkä tuuletus ei olisi tehonnut tähän yksilöön. Kemialliseen pesuun en halunnut viedä. Talvella puhuttiin paljon lumipesusta, mutta senkään suuntaan en liputa ainakaan oman ryijyni osalta. Lumi ei ole puhdasta joka paikassa ja oravia täytyy varoa etteivät pääse nyhtämään raaka-ainetta pesäänsä.

Minulle ryijyn peseminen vedellä oli hieno kesäkokemus ja lopputulos oli kaiken vaivan arvoinen. Hienot päivät ryijyn kanssa touhutessa.

Vinkki: Ryijyn loppu kuivattamiseen kannattaa varata useita vanhoja lakanoita tai muuta sopivaa kangasta. Nyt on neljäs päivä pesusta ja vielä vaan kankaat ryijyn alla olivat kostuneet painaviksi yön aikana. Ei kun vaan "vaippoja" vaihtamaan. 😊 Ryijyä en ripusta roikkumaan, sen verran painava se on. 

Mannerheim sai seuraa

Tuo Helsingin Sanomien otsikko (31.5.2024) oli varsin yllättävä. Artikkelin valokuvaa katsellessa heräsi hämmennys, mitä ihmettä nyt ovat keksineet. Alastomia naisia ja lapsia, joiden silmistä pulppuaa vettä kuin kasteluletkuista. Oli pakko lukea artikkeli ja lähteä paikan päälle katsomaan tarkemmin, mitä Mannerheimin seurassa olemisella tarkoitetaan. Tässä olevan kuvan olen itse ottanut, ei HS:n.

Teos on tanskalaisen Nina Beierin Women & Children -suihkulähdeveistos, joka on sijoitettu Kiasman vesialtaaseen kahvilan terassin eteen. Se on osa Kansallisgallerian kokoelmia ja on pysyvästi esillä nykyisellä paikallaan.

Taiteilija on kerännyt teoksen patsashahmot Ebay-huutokauppasivustolta ja Meksikon kirpputoreilta. Työskentelyssään hän käyttää usein valmiita, jo olemassa olevia esineitä. Niin tässäkin. Valmiita veistoksia käyttämällä voi luoda uusia vastakkain asetteluja ja kysymyksiä. Lainaan pätkän tekstiä: "Hän on kiinnostunut tavaroihin liittyvien merkitysten tutkimisesta ja tuo samalla esiin maailmassa vaikuttavia valtarakenteita" Teosidea on syntynyt Portugalissa Bom Jesus do Monten kirkossa olevasta suihkulähdeteoksesta, jossa näköaistia kuvaa patsaan silmistä valuva vesi.

Suihkulähdettä katsellessa huomion kiinnittää juurikin naisten ja lasten silmistä kaaressa tursuava vesi. Miksi näin, mitä sillä haetaan? Vaikutelma on vahva, suorastaan voimille käyvä. Ilmeisesti ei ole tarkoitus kertoa surusta ja menetyksistä, päin vastoin ehkä halutaan nostaa naisissa ja lapsissa piilevää voimaa ja selviytymisen tahtoa ja taitoa. Oli miten oli, teos herättää paljon ajatuksia ja kysymyksiä. On kiinnostavaa nähdä, miten muiden tekijöiden eritasoisista ja eri aikoina tehdyistä patsaista on syntynyt uusi kokonaisuus.

Helsingin Sanomissa käytettiin ilmaisua "suihkulähdeteos sijoittuu marsalkka Mannerheimin ratsastajapatsaan vierelle" Taiteilija ei ole tutustunut Mannerheimin historiaan, siksi hän näkee patsaassa vain miehen ratsailla. Tätä täytyi lähteä katsomaan, miten lähellä Nina Beirin Women & Children -teos on Mannerheimia.

Tässä kuvassa on koko porukka. Mannerheim, naiset ja lapset. Välissä on etäisyyttä runsaasti, Mannerheim on kääntänyt selkänsä, katse kohdistuu eteenpäin ja matka jatkuu. Hän menee menojaan, hevonenkaan ei reagoi mitenkään matkan päässä oleviin hahmoihin. Toisen teoksen henkilöt jatkavat omaa elämäänsä, en tiedä seuraavatko perässä.

Lopputulemana ajattelen, että Women & Children -teos on oikeassa paikassa. Se liittyy selkeästi Kiasman taidemuseoon ja samalla täydentää rakennuksen olemusta juuri taidemuseona. Halutessaan voi viritellä erilaisia pohdintoja, naisten ja lasten roolista maailmassa ja vastakkain asetteluista sukupuolten välillä. Itse en sitä tässä hetkessä tee.