Lumouksen ensimmäisessä osassa tarkastelin Rannahoonetta rakennuksena, sen rakenteissa syntyviä valoja, varjoja ja tunnelmia.
Tässä toisessa osassa katselen rakennuksen sijaintia ja ympäristöä. Tuon nähtäväksi pari japanilaista arkkitehtuuria edustavaa rakennusta.
Toinen on Ginkaku-ji, Kultainen temppeli Kiotossa. Alunperin se rakennettiin vuonna 1397, tuhoutui tuhopoltossa 1950 ja nykyinen on vuodelta 1953.
Näiden kolmen rakennuksen yhdistäminen samaan tekstiin ei japanilaisen estetiikan näkökulmasta ole mitenkään mahdollista!
Erityisesti Kultaisen temppelin mukaan ottaminen on aivan käsittämätön teko. Se on Japanin keskiajalta juurensa juontavan zen- ja temppeliestetiikan, wabin ja sabin, malliesimerkki. Temppeli on jumalten asuinsija, se ei siis ole koskaan tyhjä, toisin kuin teehuoneet.
Meillä Pohjolassa on karuutta, vaatimattomuutta ja kauneuttakin, mutta vuosisatojen aikana hioutunut hienostunut haikeus meiltä puuttuu. Suomalaisesta designista ja taidekäsityöstä löytyy muutamia suunnittelijoita, joiden teoksia voidaan ajatella japanilaisittain kauniina, mahdollisesti teeseremoniassa käytettävinä esineinä. Näistä esimerkkinä Helsingin yliopiston japanilaisen estetiikan dosentti Minna Eväsoja antaa Tapio Wirkkalan Paadar- tai Ultima Thule -lasikulhot, joita voisi käyttää teeseremoniassa makeisastioina (Minna Eväsoja, Teetaide ja runous, 2013).
Löytyykö näiden rakennusten ympäristöstä mitään yhdistävää tekijää? Pohdintani lähti alunperin ajatuksesta, ovatko Rannahooneen suunnittelijat toteuttaneet pikku viestejä japanilaisesta arkkitehtuurista. Katon ja seinien osalta niitä jo löysin ja värityskin on rauhallisen hillitty. Puumateriaalia on käytetty myös.
Näitä kolmea rakennusta yhdistää se, että ne ovat veden äärellä. Rannahoone meren, kultainen paviljonki lammen ja modernin taiteen museo vesialtaan vieressä. Rakennusten julkisivu on veden suuntaisesti. Kaikissa niissä toteutuu valon ja varjojen leikki, veden kimallus ja valon heijastukset talon rakenteisiin. Vesi on läsnä ja vaikuttamassa ihmiseen. Veden liikkeet saavat talon elämään.
Löytyykö näiden rakennusten ympäristöstä mitään yhdistävää tekijää? Pohdintani lähti alunperin ajatuksesta, ovatko Rannahooneen suunnittelijat toteuttaneet pikku viestejä japanilaisesta arkkitehtuurista. Katon ja seinien osalta niitä jo löysin ja värityskin on rauhallisen hillitty. Puumateriaalia on käytetty myös.
Näitä kolmea rakennusta yhdistää se, että ne ovat veden äärellä. Rannahoone meren, kultainen paviljonki lammen ja modernin taiteen museo vesialtaan vieressä. Rakennusten julkisivu on veden suuntaisesti. Kaikissa niissä toteutuu valon ja varjojen leikki, veden kimallus ja valon heijastukset talon rakenteisiin. Vesi on läsnä ja vaikuttamassa ihmiseen. Veden liikkeet saavat talon elämään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti