Pilvinen perjantai toi purjelaivat takaisin Halkolaituriin!

Ulostelakointi saatiin perjantaina päätökseen

Torstaina tuuli niin kovaa, ettei sulkuporttia voitu avata Suomenlinnan telakalla, vaan avaus siirrettiin perjantai aamuun. 

Telakalla olleet muistelivat, ettei vastaavaa siirtoa ole tapahtunut aikaisemmin.

Samat ihmiset sanoivat perjatai aamun sulkuportin avaamisesta, ettei operaatio ole mennyt koskaan yhtä sujuvasti.

Sateenhankainen Helsingin keskusta toivotti laivat tervetulleeksi takaisin kotilaituriiin. Astrid on laiturissa, Svanhild vasta tulossa.

Svanhild kiinnittymässä. Jäänmurtajat taustalla.

Svanhildin Suomen lippu ja taustalla Uspenskin katedraali.

Kapteeni Jouni, parin vuorokauden tiivis työrupeama on takana. Kaikki ok.

En ollut näkemässä tykkisluuppi Dianan siirtoa telakka-altaasta, kuva on osoitteesta https://www.facebook.com/tykkisluuppi. 

On Diana vaan niin kaunis ja siitähän lähti alkuun koko huhtikuun kestänyt matkani purjelaivojen keväässä.

Erilainen näkökulma purjelaivoihin

Lähdin tekemään purjelaiva tekstejä taiteen näkökulmasta. Mietin näkemääni kuvataiteen kautta, en teknisenä suorituksena tai muuna mitattavissa olevana asiana. 

Mietin tykkisluuppi Dianaa rokokoon aikakauden edustajana. Mielestäni siinä toteutuvat hyvin rokokoon kauneudentajun arvot. Käsityöammatit olivat huipputasoa rokokoon aikaan, myös Diana on toteutettu pieteetillä ja korkealla ammattitaidolla 2010-luvulla Suomenlinnassa.

Minulla oli vapaus nauttia kaikesta kauniista ja nähdä asioita eri tavalla, sivustakatsojana, tarkkailijana. 

Mikä oli vaikuttavin elämys? Ensimmäisenä mieleen nousee tietysti purjelaivojen aivan oma tunnelma. Se miten niistä aistii menneen ajan, miten ne edelleen ovat eläviä olentoja. Sitten tietysti ihmiset, jotka tekevät tätä työtä sydämestään. Pitävät huolta aluksista, myös näiden ihmisten yhteisö.

Yksittäisistä tapahtumista mieleenpainuvin oli Astridin ja Svanhildin kääntäminen sulkuporttia kohti torstaina. 

Tunnelma oli käsinkosketeltavan tiivis. Alusten suuri koko antoi oman mausteensa ja arvokkuutensa. Kaikki sujui rauhallisesti ja keskittyneesti. Kapteeni Jounista henki tekemisen ilo ja taito. Ohjeita annettiin, mutta homma oli hienosti hallinnassa. Lopputulos meni aivan nappiin.

Lopuksi vielä iso kiitos koko Purjelaivakonttorin porukalle!

Tuulinen torstai Suomenlinnassa

Sää oli kerrassaan upea, aurinko paistoi, oli lämmintä. Tuulta tosin oli luvassa 11 m/sek.

Telakan sisäaltaan täyttö alkoi suunnitelmien mukaisesti seitsemän aikoihin aamulla.

Tykkisluuppi Diana kellui vedessä jo ennen yhdeksää.

Tuulipa teki tepposet. Puuskaista tuulta riitti kaiken päivää. Kovimmillaan jopa 22 m/sek.

Talojen kattojen yläpuolella näkyy telakalta Astridin masto ja vinhassa tuulessa lepattava Suomen lippu.

Tuulen suunta oli suoraan sulkuporttia vasten.

Portin avaaminen todettiin mahdottomaksi ja päätettiin odottaa seuraavaan aamuun.

Odotellessa ehti miettiä aihetta ympäristötaideteokseen.

Tai ihailla alkuperäistä sulkuporttia, joka on museoitu rannalle. 

Astrid ja Svanhild käännettiin aamuksi valmiiksi keula porttia kohti.

Kääntöoperaatio oli huikeaa katseltavaa. Ahtaassa tilassa 25 ja 30 -metriset laivat kääntyivät vierekkäin hitaasti samaa kuviota tehden. Hieno suoritus! 

Tässa kuvassa kääntö on tehty ja laivat valmiina keula portin suuntaan.

Hei täällä pysyy pystyssä tuulen voimasta! Nauroivat turistit ja kuvasivat innolla toisiaan.

Viimeistelyt menossa Suomenlinnan telakalla!

Aivan kohta on ulostelakoinnin aika Suomenlinnassa

Maanantaina oli jo melko lailla valmiin näköistä. Pressuja oli poistettu, laivat maalattu, mastoja pystytetty, purjeita laitettu valmiiksi, vantteja viritelty, siivottukin oli. 

Tykkisluuppi Dianan keltaiset keularaidat näkyvät kuvan oikeassa reunassa. 
Myös sen mastot ovat jo pystyssä, valkoisista huipuista ne tunnistaa parhaiten.
Pieni se on muihin laivoihin verrattuna.

Työnteko jatkui välillä huikean korkealla nosturin nokassa.

Torstaina telakoidaan laivat ulos. Miten se sitten tapahtuu? 

Purjelaivat ovat sisäaltaassa, Hector ja muut kaverukset ulkoaltaassa. Meri on niiden takana, välissä on laivanmuotoinen, kaareva ja pullea, tumma sulkuportti. 

Aamulla aletaan laskea vettä altaaseen vasemmassa reunassa olevista aukoista. 
Kun vettä on tullut tarpeeksi, portti nousee kellumaan ja se uitetaan sivuun.

Suomenlinnan telakka ennen ja nyt -kirjassa kerrotaan, että "Sisäallas täyttyy vedestä puolessa päivässä, sen jälkeen laivat suuntaavat kohti kotisatamiaan. Kesän jälkeen laivat palaavat taas lokakuussa telakalle". 

Täytyypä mennä katsomaan, miten se toteutuu!

Blogiani on katsottu yli 500 kertaa!

Blogini sai alkunsa, kun halusin dokumentoida yhteistyöni Lopen teatterin kanssa "Hetkiä Talvisodassa" näytelmässä 2014. Valokuvasin, tein rekvisiittaa ja puvustusta, neuloin esim. villamyssyjä, joita lotat toivat sotilaille rintamalle. Kaiken kokemani ja syntyneen materiaalin pohjalta tein taideopintojeni päättötyön "Matkalla valoon".

Siitä se lähti. Viimeksi olen kirjoittanut tykkisluuppi Dianasta muutaman tekstin ja kertomus jatkuu vielä. Hmm... aika sotaisaa näyttää siis edelleen olevan.

Nyt on kuohuviinipullon arvonnan aika juhlan kunniaksi!

Arvon sen kaikkien kommenttinsa jättäneiden kesken.

Tsädäm! Arvonnan voittaja on Seija!

Kiitos kannustavista sanoista sinulle Seija ja sisarellesi Ritvalle!



Seijan ja Ritvan ansiosta myös  elokuvaani "Tunisian ovet - Fatiman käsi" on katsottu Facebookissa yli sata kertaa!

Purjelaivakonttori peukuttaa blogiani, kiitos siitä!

Valokuva esittää kuohuviinimaljaa ja -kuplia, muistitikku on mukana kuvassa.

(Todellisuudessa kuva on rautalaivan kyljestä Suomenlinnan telakalla, valkoiset kuohut ovat kylkeen kiinnittyneitä simpukankuoria. "Muistitikusta" en tiedä, mikä se on.)

Nyt mennään Dianan kyydillä! Pitäkää kiinni myssyistä ja hatuista!

Sillä aikaa kun tykkisluupin miehistö kastui, kylmettyi ja sairastui, Tukholmassa pohdittiin, pitäisikö miehistöllä olla hattu vai myssy. Muista vaatteista ei ollut tarkemmin puhetta.

Millaista elämä oli rokokoon aikaan Ranskassa? Se oli upeaa, kauheaa, hienoa, kaunista, julmaa, näännyttävää, kepeää... Se oli juuri sellaista, mistä päin sitä katsoo. Tarkasteleeko rikkaiden luksuksella pröystäilyä vai köyhien kurjuutta verojen puristuksessa.

1700-luvun Ranskassa mikään ei oikein ollut sitä, miltä se näytti. Kuningatar Antoinette rakennutti Versailles'n palatsin alueelle idyllisen maalaiskylän piikaleikkiensä viettopaikaksi.

Rokokoota leimasivat kepeys, kauneus, kirkkaat värit. Koska kaikkeen ulkoiseen satsattiin omaisuuksia, käsityöläisten taidot olivat huikealla tasolla.

Kaikki oli mahdollista, mikään ei ollut aatelisilta ja eliitiltä kiellettyä. Näinhän eletään myös 2000-luvun Suomessa. Sisustukseen suhtaudutaan intohimoisesti. Ulkonäön vaatimukset kohdistuvat molempiin sukupuoliin. Asunsa tarkasti valikoivia herroja näkyy taas, aivan rokokoon tapaan. 

Entä tykkisluuppi Diana? Miten se vastaa aikakauden kauneuskäsityksiä? Väritys on raikas, kirkkaat taivaan sini ja keltainen ovat kauniita. Tumma sininen luo niille hienon kontrastin. Olemukseltaan se on kevyt, ketterä, sulavalinjainen, avoin, nopealiikkeinen.

En tiedä, miten tykkisluuppi sai nimen Diana, mutta hän on roomalaisessa mytologiassa metsästyksen jumalatar. Francois Boucher maalasi Dianan lopettelemassa kylpyään taulussa Diane sortant du bain (1742). Hän on viehättävä, nuori kiehtovan valon keskellä. Tunnelma on rauhallinen ja seesteinen. Nymfi avustaa.

Kuolema ja tappaminen ovat myös läsnä taulun reunoilla. 

Oikealla jousi ja saaliseläimet, jänis ja lintuja. Vasemmalla nuolet viinessä. Jahdista uupuneet metsästyskoirat liplottavat vettä lähteestä. Miksi ihmeessä toinen koirista on kuvattu realistisesti perä katsojaan päin? Kontrasti jumalattareen on hurja. Miksi ruovikko kiusaa toista koiraa? 

Tykkisluuppi Dianaa voi siis myös tarkastella monelta kantilta. Vastaus riippuu, mihin sitä peilaa.

Diana – Kaunotar Suomenlinnassa

Tykkisluuppi on 1700-luvun lopulla Suomen saariston puolustamiseen suunniteltu alustyyppi. 

Ne olivat vahvasti aseistettuja sotalaivoja, joita voitiin purjehtia ja soutaa. Pieniä, ketteriä ja matalia. Petollisen tehokkaita.

Diana on 2010-luvulla Suomenlinnassa rakennettu replica.

Tämän kaunottaren keväänviettoa kävin katsomassa Suomenlinnan telakalla. 

Aurinko paistaa, värit hehkuvat ja vesille se jo kovasti mielii. Talvipressu on vielä päällä, eikä mastoista tai airoista tietoakaan, mutta ihan pian se pääsee oikeaan elementtiinsä. 

No, onhan talvi sujunut mukavasti voimia keräten ja keväthuollosta nauttien.

Sain hilpeitä katseita osakseni, kun ihailin Dianaa 1700-lukua ja rokokoon aikakautta edustavana kaunottarena. ”Tykkisluuppi on tehokas tappokone”, tokaisi paikalle osunut herra. Niin varmasti onkin ollut sekä viholliselle että laivan miehistölle, jonka olosuhteet olivat vaikeat. Ei suojaa sateelta, ahdas tila, eikä asianmukaista vaatetustakaan saatu.

Jos kaipaat metrimittoja, airoparien määrää tai muuta faktaa, sitä löydät esim. Helsingin Purjelaivakonttorin sivuilta http://www.purjelaiva.fi/laivat.html 

Visithelsingin sivuilla kerrotaan Dianan kesän 2015 touhuista.

Tässä vielä Dianan naapuri, rouva Svanhild Suomenlinnan telakalla. 
Svanhild on rakennettu vuonna 1948 puutavaran kuljetukseen Itämerellä.

Nyt jää mietittäväksi, voiko sotalaivaa ajatella kaunottarena vai ei? 

Ensi kerralla käytän taiteilijan vapautta ja peilaan Dianaa rokokoon ajan taidetta ja elämänmenoa vasten.

À bientôt mes amis!

Tiedätkö, mikä on Netsuke?

Netsuket tulevat Japanista, länsimaista versiota sanalle ei ole. Puhutaan siis netsukesta. 

Se on puusta, norsunluusta, posliinista tai esim. metallista tehty pienoisveistos. Alunperin se saattoi olla sopivan muotoinen kivi. Kooltaan noin kolmesta sentistä jopa yhdeksään. Ne esittävät eläimiä, ihmisiä, kasveja, yksittäisiä ja jopa kokonaisia ryhmiä. 

Kimonossa ei ole taskuja, vaan rahoja ja muuta tarpeellista kannettiin Obiin eli vyöhön kiinnitettävässä pussukassa tai rasiassa Inrossa. Netsuke pujotettiin obin alta pitämään inro tiukasti paikallaaan. Ojime on helmi tai rengas nyörin kiinnittämiseksi ripustusta varten. 

Näin oli vielä 1700 ja 1800 -luvuilla, jolloin miehetkin käyttivät kimonoa. Vähitellen he siirtyivät länsimaiseen pukeutumiseen. Netsuken taru ei päättynyt suinkaan tähän, vaan netsuken valmistus ja keräily ovat arvostettuja edelleen.

Tässä on puusta kaiverrettu suloinen netsuke 1800-luvulta. Kooltaan se on huikeat 31 mm.  Oikean puoleisessa kuvassa näkyvät pohjan reijät nyöriä varten. 







Norsunluinen netsuke Edmund de Waalin kokoelmasta 
Ama imettää mustekalaa (4,7 cm) Noin vuodelta 1880.

 
Edmund de Waal peri isoenoltaan 264:n netsuken kokoelman. Hän joutui merkillisten pikkuesineiden lumoihin ja alkoi selvittää, missä ne ovat kulkeneet ja miten ne ovat säilyneet suvussa läpi 1800- ja 1900- lukujen dramaattisten vaiheiden. 

Jänis jolla on meripihkan väriset silmät -kirjan hän kirjoitti tutkimustensa perusteella. Teos kertoo netsukikokoelman vaiheiden lisäksi suvun tarinan viiden sukupolven ajalta. Miten netsukit säilyivät perheellä, vaikka muut taideaarteet ja vauraus hävisivät sodan melskeisiin lähes kokonaan? Teos on nautittavaa luettavaa ja tuo uutta näkökulmaa 1800- ja 1900 -lukujen kuvataiteeseen ja sen keräilyyn,

Edmund de Waal on Lontoossa asuva keraamikko, taidehistorioitsija, kuraattori, University of Westmisterin keramiikan laitoksen professori. www.edmunddewaal.com  

Kuressaaren Rannahooneen lumous, osa II

Lumouksen ensimmäisessä osassa tarkastelin Rannahoonetta rakennuksena, sen rakenteissa syntyviä valoja, varjoja ja tunnelmia.

Tässä toisessa osassa katselen rakennuksen sijaintia ja ympäristöä. Tuon nähtäväksi pari japanilaista arkkitehtuuria edustavaa rakennusta. 

 Ensimmäinen on Modern Art Museum of Fort Wort Yhdysvalloissa, suunnittelija on Tadao Ando. Hän on yksi Japanin merkittävimpiä nykyarkkitehteja ja minimalistisen betoniarkkitehtuurin edustaja.

 Toinen on Ginkaku-ji, Kultainen temppeli Kiotossa. Alunperin se rakennettiin vuonna 1397, tuhoutui tuhopoltossa 1950 ja nykyinen on vuodelta 1953.

Näiden kolmen rakennuksen yhdistäminen samaan tekstiin ei japanilaisen estetiikan näkökulmasta ole mitenkään mahdollista! 

Erityisesti Kultaisen temppelin mukaan ottaminen on aivan käsittämätön teko. Se on Japanin keskiajalta juurensa juontavan zen- ja temppeliestetiikan, wabin ja sabin, malliesimerkki. Temppeli on jumalten asuinsija, se ei siis ole koskaan tyhjä, toisin kuin teehuoneet.

Meillä Pohjolassa on karuutta, vaatimattomuutta ja kauneuttakin, mutta vuosisatojen aikana hioutunut hienostunut haikeus meiltä puuttuu. Suomalaisesta designista ja taidekäsityöstä löytyy muutamia suunnittelijoita, joiden teoksia voidaan ajatella japanilaisittain kauniina, mahdollisesti teeseremoniassa käytettävinä esineinä. Näistä esimerkkinä Helsingin yliopiston japanilaisen estetiikan dosentti Minna Eväsoja antaa Tapio Wirkkalan Paadar- tai Ultima Thule -lasikulhot, joita voisi käyttää teeseremoniassa makeisastioina (Minna Eväsoja, Teetaide ja runous, 2013).

Löytyykö näiden rakennusten ympäristöstä mitään yhdistävää tekijää? Pohdintani lähti alunperin ajatuksesta, ovatko  Rannahooneen suunnittelijat toteuttaneet pikku viestejä japanilaisesta arkkitehtuurista. Katon ja seinien osalta niitä jo löysin ja värityskin on rauhallisen hillitty. Puumateriaalia on käytetty myös.

Näitä kolmea rakennusta yhdistää se, että ne ovat veden äärellä. Rannahoone meren, kultainen paviljonki lammen ja modernin taiteen museo vesialtaan vieressä. Rakennusten julkisivu on veden suuntaisesti. Kaikissa niissä toteutuu valon ja varjojen leikki, veden kimallus ja valon heijastukset talon rakenteisiin. Vesi on läsnä ja vaikuttamassa ihmiseen. Veden liikkeet saavat talon elämään.