Vuodenvaihteen näyttely

Osallistun meidän taidejengi ArtSiriuksen näyttelyyn Jorvin sairaalan aulassa, tässä näyttelyesite. Tervetuloa!

Mitä ihmettä?

Kävin Kierrätyskeskuksessa kysymässä käytöstä poistettuja tekstiilejä taidetekstiilieni raaka-aineeksi. Toivoin kuluneisuutta, elämän ja käytön jälkiä kankaissa, niin että ne itse vihjaisivat, millaisia teoksia ne piilotettelevat sisällään. Tietysti toivoin myös taipuisuutta ja herkkyyttä.

No, tällaisen kasan sain ja nyt ihmettelen, mitä ne haluavat kertoa minulle. Ne ovat tosi paksua pellavaa, yhtä villaista lukuun ottamatta, niin paksua kangasta, ettei kuluneisuutta näy, vaikka ovat vanhoja ja käytöstä poistettuja. Näistä ei mitään pientä ja siroa tehdä, paremminkin veistokselliseen suuntaan täytyy lähteä. Mutta arvaatko, mitä tässä kasassa on?

Siitä vaan pesukone pyörimään ja tekstiilit vintille kuivumaan. Saattoi naapureilla olla ihmetystä, mitä otuksia vintille oli ilmestynyt. Ja nyt se arvaus: ei, eivät ne ole kylpytakkeja, vaikka niin voisi kuvitella.
Minäpä kerron, ne ovat seurakunnan käytöstä poistettuja alboja, siis jumalanpalvelusvaatteita. Albasta sanotaan, että se viittaa kastepukuun ja on aina valkoinen. Sitä voivat käyttää muutkin kuin papit, esim. messuavustajat, ja konfirmaation yhteydessä sitä käytetään myös. Kierrätyskeskuksessa olivat helpottuneita, kun saivat albat taidekäyttöön, tavalliseen myyntiin niitä ei haluttu laittaa.

Nyt mietintämyssy päähän, aina ei saa, mitä itse toivoo, mutta tästähän voi tulla jotain erilaista ja jännittävää. Ainakaan mitään piiperrystä nämä kaavut eivät viesti, vaan ensimmäisenä tulee mieleen iso sana ihmisyys, ne ovat ihmisten käyttämiä. Monet ovat pukeneet ne päälleen vuosien saatossa, jokaisen kosketuksesta ja ajatuksista on jäänyt toiveita, rakkautta, mutta myös huolia ja pelkoa. Täytyy vaan kuulostella.

Voimaa ja valoa Imatralta!

Imatralta tuli ihania, hyvän tuulen tuliaisia pitkäaikaisilta tuttavilta. Paketit olivat mielenkiintoisen näköisiä, hypistelemällä tuntui selvästi jotain pehmeää, tekstiilejä varmaan, mutta myös jotain kovaa. Paketeista paljastui imatralaisen yrityksen Virkkukoukkusen tuoteitta astiapyyhe, käsipyyhe ja magneetti. Nämä pääsevät varmasti tuleville reissuille mukaan.

Astiapyyhkeessä on Imatra infoa, tämä nuoripari astelee Imatran kosken rannalla ja taustalla taitaa olla voimalaitos. 

Pyyhkeen ilme on graafinen, informatiivinen, väriltään se on mustavalkoinen ja tottakai hilpeää tutkittavaa.

Käsipyyhkeessä puolestaan hehkuvat kirkkaat värit, se on pehmeä ja hellä. Etelä-karjalainen elämänilo ja lämpö sujahtavat suoraan sormiin käsiä kuivatessa. Elämänviisaus on kannustava. Oon autuaan onnelline ku en muista mitä oon unohtanu!

Käärepaperien kuvamaailma oli hykerryttävän runsas ja tarkemmin tarkasteltuna niistä löytyi myös viisaita ajatuksia.

Ihanaa ihanaa oi miten ihanaa. Oot sie vähä onnelline? Ei ollenkaan pöllömpää.

Näyttely avajaisten jälkeisissä tunnelmissa, tämä osuu nappiin omien ajatusten kanssa. Iso kokonaisuus on saatu valmiiksi, ympärillä on tarjolla runsaasti uusia ideoita, mutta nyt voi hengähtää ja sitten suunnata  Kohti uusia seikkailuja! Jippii!

Magneetin laitoin jääkaapin oveen, toivottamaan heti aamulla Voimaa ja valoa!

Kuinka ollakaan muistin ostaneeni keväällä Virkkukoukkusen muistikirjan, se oli jäänyt vähän kaapin kätköihin, mutta nyt suuntaan sen kanssa kohti uusia juttuja taiteen tekemisessäkin. 

Sydämellinen kiitos Liisa ja Veikko! 

Näyttely Galleria Unelmassa 4.-28.9.2018

Osallistun taidejengi ArtSiriuksen näyttelyyn Galleria Unelmassa Tapiolassa. 

Halusimme ryhmänä olla osa näyttely-ympäristöä Unelma Tapiolaa, Espoon järjestöjen yhteisöä ja näyttelyn nimeksi päätettiin Unelmien puu. 

Esillä on monipuolisesti ryhmämme jäsenten teoksia: Akvarelleja, akryyliä, puupiirroksia ja lisäksi minun tekstiili- ja paperiteokseni

Tilaan rakennettiin yhdessä Unelmien puu -teos eri värisistä rautalankaverkoista vääntämällä ja rautalangan pätkillä sitomalla. Korkeus 3 metriä. Teokseen kiinnitettiin muutama lukko, unelmien toteutumisen haaste tai este, mutta myös runsaasti avaimia ratkaisun ja toteutuksen löytämiseen.

Omat teokseni ovat paperia, tekstiilejä, akryyliä ja konekirjontaa. Kankaat ja paperit olen värjännyt tekstiiliväreillä.

Kurkota, kurkota -teoksen hahmo tavoittelee taivaalta tähteä tai unelmaa ja minä kannustan häntä kurkottamaan vielä vähän korkeammalle. Värjätty paperi ja akryyli 2018

Kappas vain -teos. Tämän teoksen valmistuminen oli niin monen kokeilun ja mutkan summa, että matkan varrella sai muutaman kerran ihmetellä, kappas vain. Kollaasi papereista ja konekirjontaa 2018

Mitä noista vanhoista -teos. Japanilaista estetiikka. Tekstiiliteos japanilaisella boro-tekniikalla eli olen ommellut käsin vanhoja, kuluneita kankaita päällekkäin. Aikanaan menetelmää käytettiin esim. palomiesten ja kalastajien työvaatteiden korjaamiseen ennen modernien suojavaatteiden aikaa. 
Boroon on liitetty myös sana Mottainai eli liian hyvä pois heitettäväksi. Boro-mottainai kuvaa juuri sitä, ettei mitään ole heitetty hukkaan, vaan tekstiili on hyödynnetty alusta loppuun esim. ensin aikuisten kimonoksi, seuraavaksi lapsen vaatteeksi, sitten perheen futoniin ja loppujen lopuksi lattiarätiksi. Reikiä olen paikannut sashiko pistoin. 2018

No, mutta -teos. Tämän teos sai nimensä hyvän ystäväni tavasta lausahtaa No mutta, kun hän haluaa lopettaa puhelun tai vaihtaa puheenaihetta. Teoksessa jutut pyörivät omaa rataansa ja lopulta paketti on valmis. Värjätty pohjakangas ja vapaata konekirjontaa 2018

Kesänäyttely Sadan vuoden Rakkaus Lopella

Minulla on oma aitta Lopella, suvun mailla vanhan maalaistalon pihapiirissä. Emäntänä kannan ylpeänä sen vanhaa isoa avainta, joka ei ihan kaikille suostu ovea avaamaankaan. Lukko vaatii herkkää kosketusta ja välillä pientä maanitteluakin. Tänä kesänä aittaan toteutettiin retropsektiivinen näyttely teoksistani kesävieraille katsottavaksi.

Teokseni liittyvät vahvasti Loppeen, elämään tällä maatilalla. Tein kuvataiteen perusopintojen päättötyön Lopen teatterin Hetkiä Talvisodassa näytelmän pohjalta. Olin mukana ensimmäisistä lukuharjoituksista lähtien, neuloin myssyjä sotilaille, esitysten loputtua tein niistä vielä teoksen Uusi uljas maapallo.

Päättötyöni Matkalla Valoon, triptyyki johon kiinnitin näytelmässä käytetyn, likaantuneen lumipuvun, viimeisen paneelin maalasin akryyleillä ja siirsin valokuvan esityksestä. Tältä teos näyttää aitassa viljalaarin päällä, lattialla on viljan jauhinkivet.

Oikealla Uusi uljas maapallo, tekstiiliteos ja siitä ottamani valokuva. Vasemmalla valokuva Hetkiä Talvisodassa näytelmän viimeisestä räjähdyksestä. Kuvasin kenraaliharjoituksissa, satoi räntää, valoa oli niukasti, näyttelijät tarpoivat suksilla vähäisessä lumessa, jota oli tuotu Riihimäeltä jäähallista. Tunnelma oli koskettava ja vahva.

Suomen satavuotisen itsenäisyyden kunniaksi toteutin teoksen Sadan vuoden rakkaus. Siirsin pähkinäpuulevyille mummulan pihapiiristä ottamieni valokuvien pigmenttejä. Pähkinäpuulevy on kovaa ja sille on hankala siirtää kuvaa, mutta lopputuloksessa näkyy kuluneisuus ja samalla menneitten sukupolvien jättämät merkit läsnäolosta ja kiintymyksestä kotitilaa kohtaan.

Sadan vuoden rakkaus

Tätä päivää näyttelyssäni edustaa teos Uusi puulaji Suomen luonnossa? Kysyn ja hahmottelen mielessäni, voiko luontoon syydettävä muovi- ja metallijäte alkaa elää omaa elämäänsä ja miltä näyttäisi jätteestä syntyvä puulaji.

Uusi puulaji Suomen luonnossa?

Tiedätkö, miksi jänis loikkaa kuutamolla?

Tässä kuvassa jäniksiä loikkii pitkin poikin ja yksi istuu kuussa. Miten kuu ja jänikset liittyvät yhteen? Meillä laulun mukaan jänikset istuvat maassa torkkuen. Kiinassa, Japanissa, Sri Lankassa, Vietnamissa, Koreassa jne. ne loikkaavat vanhan mytologian mukaan kuusta. (Kuva on Furoshiki Wrapping Cloth, Rabbit in the Moon Amazonin sivuilta.)

Tämä jänis on ahkerassa työssä kuussa, mutta mitä se valmistaa? 

(Kuvassa on kiinalaisen keisarillisen puvun kirjontaa 1700-luvulta. Wikipedia) 

Vanhan tarinan mukaan Jadekeisari etsi luotettavaa apulaista valmistamaan kuolemattomuuden eliksiiriä. Ihminen ei tähän tehtävään kelvannut. Keisari päätti testata kolmea eläintä, apinaa, kettua ja jänistä. Hän tekeytyi vanhaksi, raihnaiseksi mieheksi ja pyysi eläimiä tuomaan ruokaa nälkäänsä. Apina toi korillisen hedelmiä, kettu pyydysti purosta kalan, mutta jäniksellä ei ollut mitään annettavaa, se kun puputtaa lähinnä vaan ruohoa.  Jänis kuitenkin heittäytyi nuotiolle ja antoi näin kehonsa keisarille ruoaksi. Jäniksen uhrautuminen ja rohkeus tekivät keisariin syvän vaikutuksen. Hän muuttui takaisin omaksi itsekseen ja lähetti jäniksen palkkioksi kuuhun valmistamaan elämän eliksiiriä turvassa ihmisen ahneudelta. Näin siis Kaukoidässä.

Meillä on pääsiäispupu, mutta se ei valmista kuolemattomuuden eliksiiriä, vaan se on hedelmällisyyden ja versovan elämän vertauskuva. Ajallisesti myytti periytyy esikristillisen ajan keväisistä juhlista. Meillä pupu on lähinnä lasten juttu ja ilo, niistä on valmistettu paljon rakkaita leluja lasten hellittäviksi. 

Nämä ilmeikkäät nuket poseeravaat pupunsa kanssa Suomenlinnan Lelumuseossa

Rumpalipupu samasta paikasta

Suomenlinnan mainion Lelumuseon sivut löytyvät tästä

Kannattaa vierailla ja samalla nauttia kahvit tai muita herkkuja museon viihtyisässä Café Samovarbarissa. Museossa aika pysähtyy, voi muistella, meidänkin lapsilla oli tuo lelu tai minulla itselläni oli samanlainen nukke. Ihan itsekseen muistot pulpahtavat pintaan ja tarinat jaetaan yhdessä. 

Suomenlinna - There's Light

Seurasin 22. huhtikuuta 2015 Suomenlinnan kuivatelakan ulostelakointia, sää oli kovin tuulinen. Telakka-altaan sisäporttia ei voitu avata, aallot tulivat suoraan mereltä päin.
Tuosta päivästä kirjoitin blogiini ulostelakoinnin osalta päivityksen pe 24.4.2015 otsikolla Tuulinen torstai Suomenlinnassa. Tuulitilanteen paranemista odotellessa lähdin valokuvaamaan muita juttuja. Päädyin Susisaaressa punaiselle pitkälle rakennukselle, jonka läpi kulkee kaarikäytävä ja aloin lähestyä sitä samalla valokuvia napsien. Tein valokuvista digitarinan There's Light.

Nyt kolme vuotta myöhemmin luin Helsingin Sanomien kesäkuun kuukausiliitteestä punavankien leiristä Suomenlinnassa 1918-1919. Otsikko Kuoleman saari kertoo artikkelin sisällöstä, teksti on järkyttävää. Suomenlinnan vankileireillä kuoli yhteensä yli 1550 vankia. Pääkuvassa vangit seisovat riveissä saman punaisen rakennuksen edessä, huomaan valokuvanneeni Vankikasarmia 7, pahamaineisinta kasarmia, johon ahdettiin 1474 miestä.

Digitarinan teko sujui merkillisen itsekseen, palaset loksahtivat paikalleen ja musiikki löytyi myös hyvin. Aivan kuin olisi ollut tarkoitus, että teen tämän digitarinan. Lopuksi käänsin videon mustavalkoiseksi. Tarinassani kuljetaan käytävän läpi, tunnelma kertoo raskaasta elämäntilanteesta, ahdistuksesta, mutta teoksen nimen mukainen lupaus,  There's Light, tunnelin päässä on valo, täyttyy lopuksi valoon ja kirkkauteen.

Vankien omaiset yrittivät lähettää ruokapaketteja ja tiedustelivat rakkaittensa kohtaloa. Ruoka ehti pilaantua tai hävitä matkalla ja vastauksia kyselyihin ei aina saatu. Lainaan tähän kuukausiliitteestä Edda tädin kirjettä 18-vuotiaalle Otto Paavolalle: "Ole nyt vaan iloinen vaikka kuinka suru mieltäsi painaisi. Onhan sinulla vieläkin koti ja me koetamme hommata sinut poijes sieltä vankilasta. Hyvästit nyt vaan. Näkemiin siellä kolkkojen seinien sisällä kyllä vielä päiväkin paistaa."

Teoksellani kunnioitan saarrella menehtyneiden vankien muistoa.
Tässä vielä linkki videoon YouTubessa:  There's Light

Kirsikankukkia etsimässä

Hanami-juhlaa eli kirsikankukkien katselemisen juhlaa vietettiin Roihuvuoren kirsikkapuistossa 19.5. Halusin nähdä löytyykö vielä pari päivää myöhemmin kukkivia puita, vai onko kukinta jo kokonaan ohi. Aina on ilo käydä myös Japanilaistyylisessä puutarhassa ylempänä rinteellä, entisessä liuskekivilouhoksessa. 

Isot puut olivat jo päättäneet kukintansa ja terälehdet karisseet, Sakuran jäljet oli siivottu, terälehtiäkään ei näkynyt maassa. Olin lukenut etukäteen, että Japanin Sakura Foundation lahjoitti puistoon Suomen 100 vuotisjuhlan kunniaksi kymmenen uutta tainta myöhemmin toukokuussa kukkivaa lajiketta. Heinäkuussa 2017 niitä istuttamaan tuli Japanista 30 hengen delegaatio, johon kuului myös useampia entisiä ja nykyisiä kirsikankukkakuningattaria. 
Tulin toiveikkaana katsomaan uusien puiden kukintaa, enkä pettynyt.

Pienet, pontevat taimet olivat selvinneet ankarasta talvesta hienosti.

Kukinta oli runsasta ja herkkää. 

Kirsikkapuisto on vaikuttavan kaunis, varsinkin kun sen 250 kirsikkapuuta ovat kukassa. Lapset kirmailevat onnesta hihkuen isolla nurmikentällä. Kuitenkin lähellä sijaitseva Japanilaistyylinen puutarha houkuttelee tunnelmallaan ja eri alueden merkitystä avaavat tekstit ohjaavat ajattelua elämänkaaren eri vaiheisiin ja valmistavat myös luontokokemukseen. 

Valkoisen tiikerin puutarha
Lännen ilmansuuntaa
hallitseva valkoinen
tiikeri suojelee
syksyn viisasta
kypsyyttä ja illan
tyyntä sammumista
ikivanhojen kalliopaasien
suojassa.
Tämä paikka on ensimmäisenä vastassa rinnettä ylös kavutessa. Pelkistetty, juhlava alue. Valkoisen tiikerin vieressä tapasin ainoan täysillä kukkivan kirsikkapuun. Tosin tämäkin oli lähellä terälehtien karisemista, mutta sitä moni pitääkin kaikkein kauneimpana kukinnan vaiheena. Sain nähdä, miten tuulenpuuska pyyhkäisi herkkiä terälehtiä pienenä lumisateena maahan.

Mustan kilpikonnan
Puistometsä
Pohjoisen ilmansuuntaa
hallitseva musta
kilpikonne suojelee
yön rauhaa ja vesi-
taloutta ylläpitäen
vihreyttä ja vehmautta.

Satumetsän sammalmatto mustan kilpikonnan puistometsässä

Sammaleesta pidetään hyvää huolta, kaksi työntekijää nyppivät sinne eksyneet voikukan alut huolellisesti pois. Melkein odotin, että työ viimeistellään hellästi harjaamalla. 🌸

Puutarhan keskusaukio, voisi melkein kysyä, missä maassa ollaan. Helsingin Roihuvuoressa Suomessa, ei välttämättä arvaisi. Seuraavan kerran haluan nähdä mustan kilpikonnan puistometsän sammalmaton sateen jälkeen, puolivarjoisena päivänä.

Sumujen saarella Suomenlinnassa

Perjantaina oli mainio valokuvauskeli, sumua riitti kaiken päivää, välillä satoi vettä ja jossain välissä paistoi aurinkokin. Valokuvista tuli aika ovelia, kun tausta jäi harmaaksi, aivan kuin takana ei olisi mitään, ei taivasta, ei merta, ei rakennuksia.

Saksalainen armeijan alus kiinnittyi aamulla laituriin Allas Sea Pool - Merikylpylän vieressä. Paikalla oli hinaaja Apollon, joka oli keskiviikkona avustamassa laivoja merelle Suomenlinnan telakan ulkoaltaasta.

Saksalaisilla merisotilailla taisi olla ihmeteltävää tai keskittymiskyky saattoi hiukan herpaantua, kun uimarit pulahtelivat melkein laivan kupeessa. On se täällä pohjoisessa hurjaa touhua.

Suomenlinnan majakka näytti tältä lautalta katsottuna, tunnisti sentään.

Suomenlinnasta kaupunkiin päin katsottuna maisema oli tämän näköinen. 

"Olen kuullut on kaupunki tuolla", voisi laulella. Ei mitään ylimääräistä tässä valokuvassa.

Tämäkin on aika hilpeä, lintu on sentään katseen pysäyttäjänä.

Aika ufolta näyttää tämä kumpare. Meri ja taivas ovat hävinneet taustalta.

Valokuvia en photoshopannut, halusin säilyttää sumun sadunomaisen tunnelman.

Ulostelakointi Suomenlinnassa keskiviikkona 25.4.2018

On kevät ja kesä jo ovella, ainakin jos västäräkeistä päättelee. Tosin keskiviikkona ei ihan siltä tuntunut, kun matkasi lautalla sumuiseen Suomenlinnaan. Oli pakko kuitenkin lähteä, niin maagisen jännittävää on Suomenlinnan kuivatelakan ulostelakoinnin seuraaminen.

Venttiilit oli avattu varhain aamulla ja sisäaltaan purjelaivat olivat saaneet jo vettä alleen.

Ulkoaltaassa olevat alukset siirretään muualle ennen kuin altaiden välinen portti voidaan avata. 

Tämä alus peruutettiin ulkoaltaasta merelle ja käännettiin oikeaan suuntaan hinaaja Hermannin ja peräpuolesta avustaneen Apollonin avulla.

Yhteistyötä ja ammattitaitoa saattoi vain ihailla. Kaikki kävi tyynen rauhallisen näköisesti ja sujuvasti.

Käännöksen tässä vaiheessa vähän arvelutti, pukkaako Hermanni laituriin, turha luulo.

Sulkuportin avaamista valmistellaan.

Portti käännetään sivuun.

Tässä vielä kuvasarja, miten Astridin edestä siirretään alus altaan toiseen reunaan. 

Astrid käännetään merelle menosuuntaan ja lopuksi se lipuu ulkoaltaaseen.